Äänetön

Sisältövaroitus: Kuolema, väkivalta

”Hei, tarvitsetko sä apua?” utelin teinipojalta, joka kurkotteli kaupan käytävällä ylintä hyllyä kohti. Olimme säilykeosastolla. Miehenalku oli minua päätä lyhyempi, ja hänen hopeanharmaat hiuksensa olivat likaiset, huonokuntoiset ja epämääräisessä sumpussa. Hänellä kuitenkin näytti olevan hiuspehkoa enemmän kuin minulla.
Poikaa, ja myös hänen olemustaan, pystyi kuvaamaan sanoilla kärsinyt, ryvettynyt ja ryysyinen. Hän näytti kärsineen elämästä, ja hänen vaatteensa olivat selkeästi kuluneet erilaisissa keleissä. Siitä huolimatta hänen silmissään oli kuitenkin jokin luottavainen ja ystävällinen pilke.
Poika katsoi minua silmiin ja nyökkäsi. Hän osoitti nopeasti kohti nuudeleita, jotka olivat siistissä rivissä ylähyllyllä. Kurkotin kohti laatikkoa, josta kourin käsiini yhden muovisen nuudelipakkauksen. Annoin paketin pojalle, joka otti ja painoi sen rintaansa vasten.
”Haluatko sä vielä toisen?” kysyin hymyillen, mutta sain vastaukseksi vain päänpudistuksen. Hätäisesti poika alkoi kaivella taskujaan, joista lopulta löytyi pari kolikkoa. Niitä hän laskeskeli nyökkäillen välillä. Pojan ympärillä tuntui leijuvan sellainen oudon miellyttävä ilmapiiri. Kai sitä saattoi auraksikin kutsua. Poika hymyili minulle hymyä, joka suorastaan kutsui halaukseen. Päätin kuitenkin jättää sen välistä. ”Asutko sä tässä lähellä?” kysymys karkasi huolimattomilta huuliltani. Poika katsoi minua hiljaa hymyillen. Hän muistutti etäisesti veljeäni seisoessaan siinä orpona. Hymyilin. Takkutukka vilkaisi taakseen ja viittasi vapaalla kädellään epämääräisesti jonnekin kaupan ovien suuntaan.
”Hei, mähän voisin saattaa sut kotiin”, lupasin ystävällisesti. Minua oikeastaan kiinnosti nähdä, missä hän asui. Siniset, tai ainakin jotkut sen tapaiset, silmät kirkastuivat pojan nyökätessä iloisena. Hän kääntyi ympäri ja käveli reippaasti kohti kassaa. Seurasin perässä ostoskoriani kantaen. Toivottavasti olin nyt muistanut kaiken.

Oli nollakeli ja nuoskaa kaikkialla. Katulamput valaisivat lumiselle tielle oransseja valokeilojaan. Siellä täällä oli taloja, jotka olivat todellakin nähneet jo parhaat päivänsä. Valotolpat harvenivat kulkiessamme eteenpäin, kunnes jäivät kokonaan taaksemme puolen kilometrin kohdalla.
Poika pysähtyi. Jatkoin matkaani vielä metrin verran, kunnes tajusin hänen kääntyneen vasemmalle metsään. Seurasin vastahakoisesti perässä ja yritin sovittaa omat askeleeni hänen jälkiinsä. Missään ei ollut tietä, oli ainoastaan vain hento poika. Poika katsoi usein olkansa ylitse. Varmisteli.
Hän pysähtyi taas äkisti. Niin äkisti, että törmäsin hänen selkäänsä. Hoipuin melkein polvenkorkuisessa lumihangessa etsien tasapainoani, kunnes hän otti minusta kiinni vapaalla kädellään. Oli pelkästään hänen ansiotaan, että pysyin pystyssä.
”Tässäkö sä nyt sitten asut?” kysyin tihrustaessani pimeyteen. Edessä näkyi joku tumma rakennus, joka taisi olla puiden ympäröimä. Harjakatolla oli lunta. Poika nyökkäsi ja käveli eteenpäin rakennuksen kuistille. Seurasin hänen perässään ovelle, joka piti kirskuvaa ääntä avautuessaan. Rakennus näytti hirsiseltä erämökiltä.
Kuistilla oli neljä jykevää hirttä pitämässä kattoa ylhäällä. Laskin käteni yhdelle kosteista hirsistä. Sen pinnalla kasvoi runsaasti jäkälää. Oven molemmin oli ikkuna. Sisältä kantautui heikkoa valoa, jonka ansiosta näin ikkunankarmien halkeilevan maalin. Kuistin katosta roikkui myös yksinäinen tuulikello, joka liikahteli unisesti ja kilahti silloin tällöin hellästi.
Oven yläpuolella oli kyltti, johon oli kaiverrettu Haavanharjun eränkävijät. En ollut edes tietoinen sellaisen seuran olemassaolosta, vaikka olinkin asunut näillä seuduilla aina. Oven sisäpuolelle oli niitattu valkoinen paperi, jonka tekstistä ei saanut mitään selvää.
Kävelin yksihuoneiseen mökkiin, joka oli luultavasti vajaan kymmenen neliön kokoinen. Puisella pirttipöydällä oli yksi onneton myrskylyhty, joka yritti valaista paristovalollaan koko kämpän. Poika oli kulkenut kolmen metrin päässä olevalle takaseinälle ja asetteli juuri nuudelipakettia alkeelliseen puukaappiin.
Mökki oli vaatimattomasti sisustettu, jos sitä termiä halusi käyttää. Oli vain puinen pirttipöytä ikkunan vieressä ja kulunut patja lattialla kamiinan vieressä. Missään ei ollut puita poltettavana. Sisälläkin oli kylmä. Hengitys höyrysi myrskylyhdyn valossa.
Patjan vieressä oli vaatimaton reppu, joka nojasi ryhdittömänä kamiinaan. Patjan yläpuolella oli punavalkomusta raanu.
”Sä asut täällä, vai?” kysyin kirpeästi. Poika kääntyi katsomaan minua ja nyökkäsi. Hän näytti aivan veljeltäni. Kurtistin kulmiani suu mutrussa. Hän taisi asuskella ihan yksin. Nojasin painoni toiselle jalalle ja puristin nyrkkiäni taskussa.
”Okei, kerää kamppeesi. Sä muutat nyt mun luo asumaan”, ilmoitin napakasti. Poika katsoi minua hetken ajan ilmeettä, kunnes hänen katseensa kirkastui ja enkelimäinen hymy palasi kasvoille. Hän nappasi kuluneen reppunsa kamiinan luota ja pakkasi siihen kaapista muutaman tavaran. Ressukka käveli lopulta luokseni ja katsoi suoraan silmiini. Hyvä olo levisi kehossani. Tuntui samalta kuin pienenä silloin, kun olimme lueskelleet veljeni kanssa sarjakuvia. Emil oli jälleen luonani.

”Mitäs sulla siinä on?” utelin pojalta kyyristyessäni hänen viereensä. Poika purki repustaan tavaroita eteiseni pienelle matolle. Edessämme oli likainen kirja, jonka kannesta ei saanut mitään selvää, kaksi nuudelipakettia, housut, paita ja resuinen pitkähihainen. Pojan koko omaisuus oli varmasti levitetty eteeni.
”Täällä on sitten suihku, jos haluat käydä pesulla. Ja tässä sulle pyyhe”, esittelin avatessani pesuhuoneen oven. Sillä välin resuinen poika oli ottanut likaiset vaatteensa päältään ja seisoi nyt edessäni eksyneenä lampaana. Hän oli todella laiha, varmasti jopa alipainoinen.
Ojensin pojalle pyyhkeen, mutta hän ei tainnut tietää, mitä tehdä sillä. Otin hänen kädestään kiinni ja ohjasin hänet ovesta sisään. Työnsin hänet ahtaaseen suihkukaappiini ja lähdin olohuoneeseen. Istuin sohvallani kahdenkymmenen minuutin ajan kuunnellen veden lorinaa, kunnes virtaus loppui. Hetken päästä poika tulikin ulos pyyhe hartioillaan ja vettä valuvana.
Kävelin pojan ohitse kylpyhuoneeseen vain todetakseni suihkun kaakelien likaantuneen sameiksi. Huokaisten ryhdyin jynssäämään juuriharjalla irti sitä kaikkea likaa, joka pojasta oli irronnut suihkukaappiini. Harmaa vesi kasteli varpaani. Minua inhotti. Yritin kuitenkin muistuttaa itselleni, miksi edes tein näin. Minun oli pidettävä huolta veljestäni. Siis pojasta.

”Mikä sun nimesi muuten on?” kysyin maatessani sohvalla peiton alla. Vilkaisin poikaa, joka katsoi televisiota nojatuolissaan. Hän etsi nopeasti katseellaan jotakin. Pian hänen kätensä tarttui puhelimeeni, ja säntäsin hänen kätensä perään. Ryntäsin peitto jalkoihin sotkeutuneena nojatuolin viereen ja yritin kurkotella puhelintani, mutta hän ei sallinut minun saada sitä takaisin. Kaiken tämän näkemäni vaivan jälkeen hän vielä kehtasikin varastaa puhelimeni – vielä silmieni alla.
Poika ei kuitenkaan pistänyt puhelinta taskuunsa, vaan avasi sen nopein ja tottunein ottein. Kirosin mielessäni sitä, ettei minulla ollut sormenjälkitunnistusta tai edes salasanaa puhelimeni turvana. Hän ei kuitenkaan alkanut penkomaan kuviani tai viestejäni, vaan aukaisi muistion. Harjaantunein liikkein hän napautti näyttöä muutaman kerran. Lopulta hän näytti minulle tuotoksensa. ATLAS. Katsoin nuorta kysyvästi.
”Oletko sinä Atlas?” varmistin hiljaa. Ei kenenkään nimi voinut olla Atlas. Eihän se edes ollut nimi. Poika kuitenkin nyökkäsi ja ojensi puhelimen takaisin minulle. Nousin seisomaan, laitoin puhelimen pöydälle ja heitin jaloissani pyörineen viltin takaisin sohvalle. Vilkaisin kelloa, joka näytti jo kymmentä. Pian alkaisi hiljaisuus.
”Meidän kannattaisi varmaankin jo mennä nukkumaan. Tai mä ainakin menen. Missä sä haluat nukkua?” puhuin Atlakselle kuin olisin puhunut yökylään tulleelle veljelleni. Poika osoitti minua, ja katsoin häntä toista kulmaani kohottaen. En ymmärtänyt.
”Mitä sä tarkoitat?” hämmästelin ääneen. Atlas osoitti itseään ja sitten minua sekä asetti sen jälkeen kädet toisen poskensa alle kuin nukkuva. Nyökkäsin hitaasti.
”Eli sä siis haluat nukkua mun vieressäni?” esitin umpimähkäisen arvauksen. Atlas nyökkäsi ja nousi seisomaan katsellen ympärilleen. Kävelin makuuhuoneeseeni. Atlas seurasi perässä muistuttaen erehdyttävästi emännästään riippuvaista koiraa.
Kömmin petaamattomaan sänkyyni. Lyhyen hetken päästä Atlas seurasi perässä ja asettui makaamaan ihan liian lähelle minua. Pöytälampun valossa näin, kuinka hänen kasvonsa olivat vain kymmenen sentin päässä omistani.
”Sori, jos kysyn vähän turhan henkilökohtaista, mutta miksi sä et muuten puhu mitään?” kysyin asettuessani tiiviimmin suuren peittoni alle. Petivaatteeni olivat kylmät, mutta Atlaksen lämpö huokui ihollani saakka. Hän katsoi seinää takanani ja mutristi pikaisesti suutaan. Hän otti kätensä pois peiton alta ja katsoi minua tehdessään suun edessä vetoketjueleen. Kurtistin kulmiani nopeasti.
”Eli sun täytyy olla hiljaa?” kysyin hiljaa ja epävarmasti, pahaa oloa tuntien. Atlas nyökkäsi. Hymähdin yrittäen viestittää myötätuntoani hänelle.
”Muistathan, ettei sun tarvitse koskaan olla hiljaa minun seurassani”, lupasin ja hymyilin sanojeni perään. Atlas nyökkäsi ja sulki silmänsä. Käännyin sammuttamaan valot. Hakeuduin parempaan nukkumisasentoon selkä kohti Atlasta.
Hetken päästä tunsin hänen tulevan kiinni minuun. Hän sulki minut halaukseen yhdellä kädellä ja tuhisi kuin nukkuva koira. Hymyilin ja suljin silmäni. Mieleeni tulvivat ne monet illat, kun en ollut pienenä saanut unta ja olin mennyt nukkumaan veljeni viereen. Kyynel vierähti poskeani pitkin tyynylle ja kasteli kankaan.

”Sä teit siis mitä?!” Stella suorastaan kiljui puhelimeen.
Repäisin puhelimeni pois korvalta ja irvistin. Stellan ääni oli suorastaan riipinyt korvaani. Siirsin luurin toiselle korvallani ja hieroin kärsinyttä puolta päästäni.
Istuin ruokapöydän ääressä ja katselin kalenteriani. Naputin kynällä pöytää. Huomenna olisi töitä.
”Sä siis otit ihan aikusten oikeesti luokses asumaan jonkun metsässä asuvan pummin, jonka sä tapasit sun lähi-Siwassa? Ja kaiken lisäks sä leikit kotii sen kaa? Ootko sä ämmä ihan sekasin?!” Stella jatkoi kimittämistään antamatta minulle laisinkaan tilaisuutta puolustautua.
”Atlas ei todellakaan ole mikään pummi”, totesin kylmänviileästi. Stella huokaisi. Hän varmasti hieroi ohimoitaan langan toisella puolen. Laskin kynän pöydälle.
”Mut sä et oikeesti voi tietää, mitä se aikoo. Sehän voi olla vaikka joku nuorisorikollinen tai sellanen. Ties mistä koulukodista sekin on karannu”, Stella tykitti täyslaidallisen täysin päättömiä arvauksiaan. Suljin silmäni ja hypistelin Atlaksen antamaa kaulakorua. Se oli yksinkertainen nazar-amuletti, jollaisia Turkin turistialueet olivat täynnä. En tiennyt, mistä Atlas oli sen saanut, mutta se oli varmasti jo vuosia vanha. ”Sä et siis kuuntele mua, vai mitä?” Stella kysyi terävästi. Hymähdin. Olipa yllättävää. En pitänyt lainkaan siitä, että Stella luuli olevansa oikeassa tässäkin asiassa.
”No en todellakaan, anteeksi nyt vaan”, vastasin terävästi. Stella huokaisi uudelleen. Minäkin huokaisin.
”Stella, kuuntele. Oikeasti. Mä tiedän, sä olet vaan huolissasi. Mutta ei ole mitään syytä. Atlas ei ole nuorisorikollinen. Hän tarvitsee vain tukea. Ei hän tuollaista paskaa ansaitse”, kerroin toivoen Stellan ymmärtävän. Ystäväni oli hetken ajan hiljaa. Pystyin melkein jopa kuulemaan, miten hänen aivonsa raksuttivat.
”Ai”, hän tokaisi hetken päästä. Olin yllättynyt.
”Hei muuten, muistatko sä sitä taloa, joka palo sillon joskus teiän naapurissa? Kuukauden päästähän tulee täyteen 8 vuotta siitä, kun se tapahtu”, Stella vaihtoi aihetta pikaisesti. Kuulin sanomalehden sivujen kahahtavan. Muistelin tapahtunutta kiireesti yrittäen keksiä, mitä sanoa.
”Eikös siinä palossa kuollut toinen niistä kaksoispojista?” kysyin varmistaakseni vielä asian. Muistin sen hetken, jolloin olin huomannut naapurin omakotitalon palavan. Kykenin vieläkin näkemään sieluni silmin, kun toinen kaksoispojista oli seisonut avuttomana pihalla samaan aikaan, kun toinen heistä oli huutanut palavassa talossa apua tuliloukossa.
”Vanhemmathan oli muistaakseni ollu sillon kaupassa. Se elävänä selvinnyt poikahan oli leikkiny tulitikuilla”, Stella puheli harvinaisen hitaasti. Nyökkäsin ajatuksissani. Poika oli viettänyt sen yhden yön meillä ennen kuin oli joutunut sossujen mukaan. Koko sen yön poika oli vain tuijottanut järkyttyneenä eteenpäin.
”Eikös sen perheen äiti joutunut mielisairaalaan? Ja isä ajautui juopoksi?” pohdin mietteissäni. Stella hymähti. Tuijotin kalenteriani näkemättä enää tekstiä.
”Se tulipalohan oli kuulemma ollut viimenen niitti. Sossut oli ihan voimattomia sen pojan kanssa. Se koko perhe oli sekoamispisteessä jo ennen sitä tulipaloo. Senhän jälkeen se poika joutu sijaisperheeseen”, Stella jatkoi mumisten. Värähdin. Emil. Hän oli kuollut vuosi ennen tulipaloa. Hukkunut. Tulipalon myöhemmin sytyttänyt poika, se Atte, oli ollut leikkimässä Emilin kanssa läheisellä joella. Niiskaisin. Emil oli vain kaatunut veteen, eikä Atte ollut osannut tehdä mitään.
”No nyt se poika sitten on kuulemma karannut sijaisperheestä. Sitä ei oo vieläkään löydetty”, Stella totesi lopuksi.
”Ai”, totesin muistojeni vallassa. Emil. Emil oli kuollut. Niiskaisin uudelleen.
”Kamalaa. Miten joku voikin olla tuollainen ja aiheuttaa niin paljon kamalia asioita lähipiirilleen? Ajatella, niiden äiti teki itsemurhan sen palon jälkeen. Ja isä on ties missä”, totesin ajatuksissani. Ovi kolahti kiinni hitaasti. Katsoin eteisiin, jossa seisoi Atlas. Hän tuijotti minua suoraan silmiin kulmiensa alta vihaisena. Hän oli tullut ulkoa, toisessa kädessä oli posti ja toisessa riekaleinen jalkapallo.
”Atlas, mikä hätänä?” kysyin pojalta huolissani. Hän pudisti päätään, paiskasi tyhjän pallonraadon lattialle ja heitti postin seinään. Makuuhuoneen ovi paukahti kiinni pojan marssittua sinne. Nousin seisomaan ohimoani hieroen. Kävelin makuuhuoneen ovelle, jossa posti oli levinnyt lattialle.
”Stella, mä soitan sulle myöhemmin uudelleen”, ilmoitin ystävättärelleni, joka hymähti vastaukseksi.
”Tuut sitten joskus näyttämään sitä Atlasta mullekin”, Stella vaati. Painoin punaista vastaamatta. Laitoin puhelimeni taskuuni. Asetin käteni kahvalle ja hengitin syvään. Pelkäsin myrskyä.

”Atlas, muuten”, kutsuin poikaa, joka istui nojatuolissa uutta puhelintaan selaten. Istuin keittiön pöydän äärellä ja katsoin poikaa. Hän hymyili minulle ja nojautui eteenpäin. Hän riiputti puhelintaan jalkojensa välissä.
”Mä soitin sinne sun kouluusi tänään. Siis silloin, kun olit ulkona. Me sovimme sen rehtorin kanssa, että aloitat heti maanantaina koulun. Sinähän olit 15-vuotias, eikös niin?” kerroin uutiseni Atlakselle, joka käveli luokseni. Nousin seisomaan hakeakseni juomista. Sitä ennen hän kuitenkin sulki minut nopeaan halaukseen, jonka aikana pörrötin hänen hiuksiaan. Atlas hymyili minulle.
”Sulla on joka päivä koulua yhdeksästä kolmeen. Ja koulumatka on vajaa kilometri. Sähän varmaankin tiedät, missä se koulu on”, jatkoin vielä aiheesta Atlaksen irtauduttua halauksesta. Hän nyökkäsi ja käveli pöydän ääreen. Sieltä hän nappasi banaanin hedelmäkorista. Nojasin selkäni tiskipöytään.
”No hyvä. Olen täysin varma, että kaikki pitävät susta. Sähän olet tuollainen oikea hurmuri”, hymyilin lämpimästi puhuessani. Atlas tarvitsi paljon tukea, jotta toipuisi. Hän oli varmasti kokenut kovia. Poika siristi silmiään hymyillessään, ja hymykuopat tulivat näkyviin.
”Tarvitsetko sä muuten uuden repun tai jotakin?” kysyin nopeasti. Muistelin, miten paljon minulla olikaan rahaa tilillä. Palkkapäivä olisi viikon päästä, mutta kyllä minulla varmasti olisi rahaa Atlaksen koulutarvikkeisiin. Poika nyökkäsi nopeasti, mutta jäi hypistelemään hihoja. Tyhjät banaaninkuoret lojuivat pöydällä.
”Hyvä. Käydään ostamassa ne sitten huomenna. Käydään myös kahvilla Stellan kanssa. Muistathan sä Stellan?” jutustelin rennosti. Poika ei kuitenkaan enää vastannut, vaan käveli olohuoneeseen puhelimeensa keskittyneenä.

Stella vilkaisi kahvilan linjastolla jonottavaa Atlasta, joka oli selin meihin. Ystäväni käänsi takaisin minuun toinen kulma koholla.
”Ootko sä aatellut opetella vaikka huuliltapuhumista? Tai harkinnu jotakin puheterapiaa? Helpottais varmasti kummasti tota teiän kommunikointia”, hän ehdotti hymyillen. Varmasti hän tarkoitti vain hyvää. Huokaisin syvään. Laskin kymmeneen.
”Ei se toimi niin”, vastasin lempeästi. Atlas kääntyi suuntaamme. Hänen katseensa oli avoin kysymys.
Nyökkäsin kohti suklaapatukoita, jotka olivat aivan Atlaksen edessä. Hän hymyili ja kääntyi tiskin suuntaan. Katsoin Stellaa, joka naurahti höyryävään kahvikuppiinsa.
”Ai miten niin se ei muka toimi?” Stella hämmästeli vähän tarpeettoman korkealla äänellä. Stellan kahvikuppi kolahti vasten lautasta.
”Eihän toi voi olla oikeesti mitenkään normaalia, siis tollanen mykkäkoulu. Onks se samanlainen ihan kaikille? Onks se käyny ees lääkärissä? Toihan voi oikeesti olla vaikka joku kasvain tai kehityshäiriö, mitä näitä nyt taas onkaan. Vai eiks se sitten saanut tarpeeks happea kohdussa? Polttiks sen äiti vai ryyppäskö se raskausaikana vai mistä toi oikeesti johtuu?” Stella jatkoi kauhisteluaan nojautuen eteenpäin.
”Se näyttää ihan siltä Atelta, joka tappo Amoksen. Siltä, joka pakeni sieltä sijaisperheestä”, Stella kuiskasi nopeasti minulle ja kääntyi sitten katsomaan Atlasta, joka käveli limsapullo kädessä pöytään.
Poika laski pullon pöydälle ja otti taskustaan suklaapatukan. Sen hän laski kuppini viereen. Stella katsoi meitä kumpaakin vuoron perään silmä kovana. Kaipa hän halusi niinkin kovasti saada uutta sisältöä elämäänsä.
”Sä varastit ton suklaapatukan, vai mitä?” Stella väitti Atlasta tuijottaen. Katsoin kysyvästi istuutunutta poikaa, joka vain pudisti päätään tyynesti. En uskonut Stellaa. Ei Atlaksesta ollut varastamaan.
”Stella, voisitko oikeasti lopettaa tuollaisen?” vaadin ystävältäni, joka vain naurahti minulle. Se, ettei Atlas puhunut mitään, ei oikeuttanut kiusaamaan häntä. Atlas oli täysin viaton ja vilpitön.
”Aivan varmasti se varasti on. Älä sä puolustele sitä, vaikka kuinka kovasti yritätkin olla sen mutsi”, Stella jatkoi syyttelyään. Puristin toisen käteni nyrkkiin ja tuijotin Stellaa. Join nopeasti kuitenkin kaakaoni loppuun. Kieltäni poltteli. Tungin suklaapatukan taskuuni, nousin seisomaan ja katsoin pöydän toisella puolella istuvaa naista.
”Mä sanoin, että sun pitää lopettaa tuo. Luulisi sun aikuisena osaavan sitten käyttäytyä paremmin. Sä olet mun ystävä. Tai niin mä ainakin luulin”, sylkäisin sanat suustani.
”Hei, odota. En mä tarkottanu- ” Stella aloitti, mutta olin jo sännännyt ulos kahvilasta. Jäin seisomaan ulos ja katsoin ikkunasta sisälle. Atlas katsoi kahviaan juovaa Stellaa sekunnin ajan, kunnes käveli rauhallisesti ulos.
Käänsin kahvilalle selän ja lähdin kävelemään kohti kotia. Atlas seurasi perässä ja tarttui nopeasti olkapäähäni. Hänen otteensa sai minut pysähtymään. Käännyin katsomaan poikaa kyynelistä sumein silmin.
”Mä… mä en tajua, miksi Stella tekee tuollaista. Ehkä se on vain jotenkin katkera siitä, että mä olen onnellinen. Mä en tiedä”, purin sydäntäni Atlakselle, joka vain nyökkäsi. Ennen kuin tajusinkaan, Atlas rutisti minua rintaansa vasten. Painoin poskeni hänen takkiinsa.
Poika irrotti otteensa. Sydämeni huusi surusta joutuessani kauemmaksi hänestä. Atlas kaivoi jotakin taskustaan. Pian hän ojensikin minulle paperilappuset. Tutkin sitä kaksin käsin. Se oli kuitti, jossa luki aivan selkeästi Sprite ja Fazer suklaapatukka. Päivämääränä oli tämä päivä ja paikkana Sumppila. Ei Atlas ollut mitään varastanut. Stella oli oikeasti valehdellut.
Katsoin Atlasta syvälle silmiin. Näin hänen kasvojensa tilalla vain Emilin kasvot.
”Voi Emil”, kuiskasin hiljaa ja halasin veljeäni. Kyyneleet kastelivat Emilin. Olin saanut hänet takaisin. Emil kuitenkin työnsi minut kauemmaksi ja muuttui edessäni taas Atlakseksi. Pyyhin kyyneleeni. Kävelin rivakoin askelin pois. Emil oli kuollut, muistutin itselleni. Olin vain menossa sekaisin.

Televisiosta ei taaskaan tullut mitään mielenkiintoista. Kävin läpi kaikki kanavat kerta toisensa jälkeen, uudelleen ja uudelleen, mutta aivan turhaan. Oli vain sinkkumiehiä vokottelemassa varattuja naisia, jotakin koko perheen visailuohjelmia, uutisia ja draamasarjoja, muttei mitään mielenkiintoista.
Atlas luki jotakin koulukirjaa nojatuolissa eikä kiinnittänyt mitään huomiota television meluun. Minulla oli lämmin vilttini alla. Hymyilin nojatuolissa istuvalle pojalle. Oli mukavan kotoista, mutta vielä olisin kaivannut kynttilöitä. Liekkien katselu vain oli niin rentouttavaa. Kaiken lisäksi tuoksukynttilät saivat aina pienen asuntoni tuoksumaan ihanalta.
Kuoriuduin jostakin vilttini alta, nousin sohvalta seisomaan ja kävelin keittiön. Kaivoin kaapistani pari laventelituoksukynttilää ja niiden lisäksi täyden tulitikkuaskin. Palasin takaisin olohuoneeseen ja asettelin kynttilät sohvapöydällä olevan metallilautasen päälle.
”Sytytetään pari kynttilää”, mutisin ääneen. Atlas nosti katseensa kirjastaan. Hän nousi nojatuolilta kiireesti, pudotti kirjan maahan ja säntäsi kohti minua. Nopeasti hän tarrasi kiinni metalliastiaan ja repäisi tulitikkuaskin käsistäni. Sitten hän juoksi keittiöön. Seurasin perässä vain nähdäkseni, kuinka Atlas sulki roskiksen.
Tuijotin poikaa toinen kulma koholla. Hän käveli ohitseni takaisin nojatuolille ja otti lattialla lojuvan kirjan käteensä. Niin hän jatkoi lukemista kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Heräsin siihen, että valonsäteiden lämpöväreily kutitti kasvojani. Hain kädelläni Atlasta viereltäni, mutta sormeni tapasivat vain kylmennyttä patjaa. Aukaisin silmiäni, mutta ne vain valittivat valoisuudesta. Silmiäni siristellen yritin etsiä katseellani hopeatukkaista poikaa, jota ei kuitenkaan näkynyt missään.
Sydämeni jätti lyönnin välistä. Olin aina se, joka nousi sängystä ensimmäisenä. Atlas nukkui aina pitkälle keskipäivään saakka. Ja silloinkin minun täytyi herättää hänet. Atlaksella oli kadehdittavat unenlahjat. Ei hän heräisi aikaisin.
Nousin sängystäni ja kävelin asunnon ympäri. Missään ei näkynyt jälkeäkään pojasta. Asunnossa oli täysin hiljaista lukuun ottamatta jääkaapin hurinaa ja minun askeliani muovimatolla.
Eteisessä huomasin, että Atlaksen takki ja kengät olivat hävinneet. Minne hän oli mennyt? Nythän oli lauantai. Atlaksella ei voinut olla koulua. Ja kaiken lisäksi minulle olisi kerrottu kaikesta. Lääkärikäynneistä, kerhoista, erikoiskoulupäivistä, hätätilanteista, ihan kaikesta.
Olin jotenkin sitten onnistunut hävittämään hänet. Yritin soittaa Atlaksen kännykkään. Tavoittelemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Kontakt med numret ni har valt fås ej. The number you are trying to reach is currently unavailable.
Viskasin kiireesti takin niskaani. Atlas saattoi olla missä tahansa. Minun oli lähdettävä etsimään häntä.

Postilaatikolla naapurit kertoivat Atlaksen menneen kirkolle päin. Nopeasti kiittäen ryntäsin kohti kirkkoa. Kadunreunalla kasvoi leskenlehtiä.
Pitkään minä vain kävelin, etsin ja pelkäsin pahinta. Kyselin jokaiselta vastaantulijalta Atlakselta. Pysäytin autoja vihjeiden toivossa. Kukaan ei tiennyt mitään. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Hän oli vain kadonnut. Hän oli lähtenyt elämästäni yhtä nopeasti kuin hän olisi siihen tullutkin.
Emil tuli mieleeni kerta toisensa jälkeen. Hänet oli viety minulta samalla tavalla kuin Atlas oli vienyt itsensä elämästäni. Emil oli viety minulta. Meiltä. perheeltäni. Mutta erityisesti minulta. Hänkin oli vain lähtenyt. Hän oli vain hukkunut ja kuollut. Hänet oli tapettu. Emil oli tapettu. Hänet oli työnnetty jokeen. Atte oli tappanut hänet. Atte oli vain työntänyt hänet suutuspäissään virtaan. Atte oli vain katsonut, kuinka Emil oli kadonnut avuttomana riepuna veden viemänä. Atte oli vienyt Emilin minulta.

Viimeinkin joku osaa kertoa. Eräs vanhempi rouva kertoo nähneensä Atlasta paljon muistuttavan teinipojan. Poika oli kyhjöttänyt hautausmaalla, kahden pienen haudan vieressä. Rouva oli kuulemma yrittänyt puhutella poikaa, mutta tuloksetta. Poika ei ollut sanaakaan sanonut.
Tuntomerkit täsmäävät täysin Atlakseen. Kiitän naista ja juoksen kohti hautausmaata sydän syrjällään. Jokainen askeleeni tuntuu ihan liian hitaalta. Olisi pitänyt käydä lenkillä. Jo ennen puoliväliä joudun hidastamaan vauhtiani kävelyksi. Haluan edetä nopeammin, mutta jalkani eivät anna. Ei nyt. Ei ainakaan nyt.

On jo hämärää, kun saavutan pienen hautausmaan kivimuurin. Hautausmaalla ei näy olevan ketään. En ylläty. Kaikki haluavat mieluummin levätä vanhan kirkon mullissa koko sukunsa kanssa.
Pieniä, hoitamattomia hautoja on kaikkialla. Missään ei kuitenkaan näkynyt Atlasta. Pelkään rouvan erehtyneen. Sellaisiahan ne vanhemmat ihmiset ovat. Heikkonäköisiä ja huonokuuloisia, järki ja muistikin jo surkeiksi käynyttä. Ehkä kenties jopa alkavaa dementiaa.
Taaimmassa nurkassa näkyy vilaukselta Atlaksen siniharmaa takki. Se sama takki, jonka ostin hänelle viikko sitten. Hautarauhasta ja hautojen kunnioittamasta välittämättä juoksen Atlasta kohti. Elävät ovat paljon tärkeämpiä kuin kuolleet. Kuolleilla ei ole enää toivoa.
Atlas istuu maassa kahden vaatimattoman haudan äärellä. Hän tuijottaa toisen haudan hoitamatonta kiveä. Maahan upotetun kiven tekstistä ei saa selvää, sillä sammal on peittänyt sen pinnan. Toinen haudoista puolestaan on Emilin. Kävin viimeksi viikko sitten hoitamassa sen kuntoon.
Katson Atlasta. Hän nyökkää minulle pienieleisesti eikä hymyile. Kuljen hoitamattoman kiven luo ja silitän sen pintaa hellästi. Sammaleet väistyvät. Kultauksensa menettäneet kirjaimet tulevat esiin.
”Amos Adrian Häive. Syntynyt 4.9.2002. Kuollut 29.4.2009”, luen ääneen. Amos oli kuollut tasan kahdeksan vuotta sitten. Katson Atlasta, joka vain hymyilee vahingoniloisesti. Jään kyykkyyn kiven ääreen ja tuijotan poikaa. Päässäni humisi.
”Sulla on siis kaksoisveli”, totean osaamatta lisätä tunnetta ääneeni. Atlas hymähtää omahyväisesti. Hän kuulostaa tyytyväiseltä.
”Oli”, hän täsmentää. Hätkähdän hänen ääntään. Se on niin täynnä iloa, niin täynnä tyytyväisyyttä veljensä kohtalosta, että voin pahoin. Puristan toisella kädellä vatsaani.
”Sä poltit sen talon”, kuiskaan Atlakselle. Hän naurahtaa ja kävelee luokseni. Hän asettaa käteni niskalleni. Hänen kätensä on niin kylmä.
”Sä olet Atte”, kuiskaan.
Atlas on Atte. Hän on Atte. Hän on se poika, joka leikki tulitikuilla. Hän on se poika, joka tappoi veljensä. Hän on se poika, joka tuijotti koko yön seinää minun huoneessani. Hän on se poika, joka ei näyttänyt silloin suruaan. Hän on se poika, jonka äiti hakkasi ikkunaamme itkien ja huusi poikansa nimeä. Hän on se poika, jota tultiin silloin hakemaan. Hän on se poika, jonka vuoksi Emiliä ei enää ollut. Hän on se poika, joka vei Emilin minulta. Hän on se poika, joka tappoi Emilin. Hän se on.

« Takaisin tarinoihin