Olit poissa

Sisältövaroitus: Ero, transfobia, kaapistatuleminen, ahdistus

”Oot miulle aina rakas, just sellasena ku oot.”

Sanasi iskivät vasten naamaani. Suljin silmäni pelkästä refleksistä kuin joku olisi heittänyt pallon minua kohti. Oli pakko painautua henkisesti pieneksi mytyksi oman mieleni nurkkaan.

Katsoit minua oven välistä. Hymyilit, mutta kohonnut kulmasi kertoi, että olit kyllä huomannut hätäännykseni. Katsoin suoraan silmiisi ja koitin hymyillä ollakseni estämättä lähtöäsi. Myöhästyisit taas töistäsi, jos jäisit enää hetkeksikään luokseni.

Taisit muistaa sen itsekin, koska vilkaisit ranteessasi olevaa älykelloa ja sitten taas minua.

”Hei muru, miun on ihan pakko mennä, jutellaan tästä sit myöhemmi, jooko? Laita viestii, jos tulee hätä tai jotain. Oot rakas, pus pus”, huikkasit. Nyökkäsin. Lähdin. Muserruin.

Ovi kolahti kiinni. Askeleesi kuuluivat käytävästä. Olit ehtinyt jo portaisiin. Tiesit myöhästyväsi siitä ratikasta, jolla ehtisit töihin juuri sopivasti kahta minuuttia ennen vuorosi alkamista. Toivottavasti pomosi ei suuttuisi.

Rappusissa kaiunneiden askeltesi hiljennettyä ryntäsin äkkiä sänkyyn, turvaan peiton alle. Sydämeni hakkasi vasten rintalastaani. Se tahtoi ulos ulos ulos.

En minä voinut kertoa sinulle, mitä mielessäni kävi. En vain voinut.

Olit tunnustanut sen niin arvaamatta, niin äkkiä, niin ilman pohjaa, kontekstia, yhteyttä muuhun keskusteluun.

Eilen oli ollut kymmenes kymmenettä kaksituhattakahdeksentoista, Aleksis Kiven päivä. Ja tänäänhän oli yhdestoista kymmenettä kaksituhattakahdeksantoista. Kansainvälinen kaapistatulemisenpäivä.

Siksi sinä olit sanonut niin.

Ei.

Ethän sinä voinut edes tietää.

… Ethän?

Se oli täysin mahdotonta.

Kaikki se oli ollut niin tarkkaan varjeltua salaisuutta aina pientä yksityiskohtaa myöten. Vain minä ja päiväkirjani tiesimme siitä.

Etkä sinä ollut niitä ihmisiä, jotka lukivat toisten päiväkirjoja.

Kello oli noin kuusi neljäkymmentä. Mikä loistava aika saada paniikkikohtaus.

Tulisit töistä vajaan yhdeksän tunnin päästä. Olisi siis vielä yhdeksän tuntia aikaa miettiä, pohtia, arvuutella, tuskailla sitä, mistä sinä mahdoitkaan tietää minun pienen salaisuuteni.

Rehellisesti sanottuna se ei edes ollut mikään pieni salaisuus. Se oli suuren suuri asia, minun identiteettini kokoinen illuusio. Olin kätkenyt todellisen minuuteni niin hyvin piiloon, sinne suojaloitsun alle, väreilevän viitan varjoihin.

Huokaisin. Sydämeni oli jo rauhoittunut, mutta varoitteli vielä suuttumuksestaan.

Minun olisi kerrottava sinulle. Ihan alusta saakka, sillä sinullahan oli täysi oikeus tietää. Ja oikeastaan sinun oli tärkeääkin tietää, sillä sinun tietämättömyytesi saattoi seisoa onneni tiellä. Huokaisin jälleen. Valta minun kehostani olisi aina muilla, mutta ei koskaan minulla.

- - -

Havahduin. Avain yritti sujahtaa oveen ulkopuolelta. Viimein ovi avautui. Lattialla lojuneet postit kahisivat sinun ottaessa niitä käsiisi. Ovi kolahti kiinni.

”Ootko sie täällä?” huutelit eteisestä. Laskit sanomalehden eteisen lipaston päälle. Inahdin jostakin peiton alta, vaikket sitä todennäköisesti kuullutkaan.

Kuljeskelit asunnossa laskien ja jättäen tavaroita eri paikkoihin. Kengät kenkätelineeseen, takki naulaan, reppu keittiön nurkalle, puolityhjä ostoskassi pöydälle ja itsesi jonnekin olohuoneeseen.

”Kulta?”

”Täällä”, mumisin peiton laskoksista äänellä, jonka tuskin kuulit, ja jonka tuskin tunnistin omakseni.

Kävelit luokseni ja kurkistit peiton alle hymyillen.

”Voi pikkuista”, lepertelit ja pujahdin seuraani. Tärisin. Se sai sinut kietomaan itsesi ympärilleni. Ehkä luulit minun palelevan.

”Mikä päivä tänään on?” kysyin hiljaa. Katsoit minua silmiin ja kurtistit kulmiasi.

”Yhestoista päivä. Miten niin?” vastasit. Joko vain esitit tietämätöntä tai sitten oikeasti olin aiemmin kuvitellut vain omiani.

Oli miten oli, minun oli kuitenkin kerrottava sinulle. Sinä ansaitsit tietää. Olit osa sieluani. Osa todellisuuttani, johon olin onnistunut piilottamaan erään asian.

”Miun on kerrottava siulle jotaki”, aloitin hiljaa. Jännityit. Nielaisin.

”Älä vaa sano...” mutisit säikähtyneenä. Luultavasti teit niitä omia johtopäätöksiäsi. Ehkä epäilit minun pettäneen.

Hengitin syvään. Kaikki tai ei mitään. Todennäköisesti pelkäsin turhaan.

”Ei, ei sellasta. Mut siis… oon muunsukupuolinen. Ja aseksuaali”, totesin värittömästi.

Tuijotit minua ilmeettömänä.

”Ai...” aloitit. Värisit taas. Kyllä sinä tiesit, mikä minä olin. Irrotit otettasi minusta. Nousin istumaan ja huitaisin peiton päältämme. Kylmä ilma iski vasten ihoani, takertui kynsillään ja yritti pakottaa minua takaisin suojaan.

Hivuttauduit istumaan sängyn reunalle. Olit kääntänyt selkäsi minulle, ja hieroit nyt otsaasi kädelläsi.

”Kulta…?”

”Ei.”

”Mitä ei?”

”Älä sano enää noin.”

Nousit seisomaan ja käännyit minua kohti.

”Oot sairas.”

”Täh?”

Katsoit minua silmiin. Otit askeleen taaksepäin.

Kurkotin kättäni saadakseni sinua jäämään. Tiesin, ettei se onnistuisi. Lähtisit kuitenkin, mitä tahansa teinkin.

Otit toisen askeleen. Laskin käteni syliini. Pudistit päätäsi. Laskin katseeni mytyssä lojuvaan peittoon. Sydämeni tuntui puutuneelta.

Sanoit jotakin, mutta en saanut siitä millään selvää. Olit poissa.

Ovi kolahti kiinni. Olit poissa.

Sanasi värähtelivät asunnossa. Olit poissa.

Ääniaallot järjestäytyivät ymmärrettävään muotoon. Olit poissa.

”Mie en tunne sinuu enää.” Olit poissa.

« Takaisin tarinoihin