Some

istahdan lattialle
katselen kuvia
sosiaalisesta mediasta
kiillotettuja palasia jostakin jatkumosta
murusia jostakin toisesta todellisuudesta
onko sitä edes olemassa?

kiivaana kateudesta
säälin itseäni
miksi minun elämäni ei olekaan samaa
kuin muiden
ei minusta saa hyviä kuvia
enhän minä osaa edes olla
kameran edessä luontevasti
olisipa edes joku joka kuvia ottaisi

ja miten ne muut
edes pystyvät näyttämään niin iloisilta
kun minä olen surullinen
onneton
antakaa samaa fiilistä minullekin
ja samalla korjatkaa elämäni
minä sen onnistuin pilaamaan
mutta en saa sitä takaisin raiteille

ja päivä toisensa jälkeen
kulutan
somessa katsellen
täydellisiä ihmisiä
joiden elämistä taidettiin tehdä täydellisiä
viskomalla niitä epäonnistumisia
minun päälleni

toivottomuus on tarttuvaa
haluan luovuttaa
kun ei minusta ole siihen
samaan täydellisyyteen
virheettömään olemassaoloon
kuin niillä
jotka vangitsevat itsensä suosioon
ja sitovat itsensä toisten mielipiteisiin

sentään minä olen vielä
jokseenkin vapaa
pakko vapauttaa itseäni lisää
suljen puhelimen hetkeksi
hengitän syvään
ja yritän saada itseäni uskomaan
ettei ihmisarvoni ole riippuvainen
seuraajista tykkäyksistä kommenteista

ehkä jonakin päivänä
en alennu siihen paskaan
hei kommil kuviin
miten paljon saadaan tykkäyksii
seuraa ni shoutouttaan
ei enää ikinä
hitto
ei enää ikinä sitä




« Takaisin runoihin