Taivaanrannanmaalari

”Hei Nallukka, katsohan miten kaunis tuo taivas on”, pieni Sera tokaisi pehmonallelleen ikkunalaudalla istuessaan. Oli kesä ja oli lämmintä, vaikka aurinko oli juuri laskemassa. Avonaisesta ikkunasta kantautui kesäyön tuoksuja. Luonto oli uhkeimmillaan ja päivä pisimmillään, mutta nuorta pellavapäätä kiinnosti vain oranssina ja keltaisena hehkuva taivas. Aurinko oli juuri valmistautumassa sukeltamaan kauempana siintävän metsikön taakse palatakseen aivan hetken päästä takaisin taivaalle.
Sera keikkui kotinsa ylimmän kerroksen ikkunalaudalla ja katseli maisemaa. Hän suorastaan ihmetteli ja ihasteli näkemäänsä.
”Mutta kukakohan maalaa taivasta monta kertaa päivässä, yhä uudelleen ja uudelleen? Sellainenhan ei varmastikaan ole mitään helppoa hommaa, vai mitä?” Sera uteli ja mutristi huuliaan toispuoliseksi tiukaksi viivaksi. Nallukka istui hänen sylissään ja katseli taivasta hänkin. Sera pohti asioita hetken hiljaisuudessa.
”Taivaanrannanmaalari on varmasti yksinäinen. Ehkä muut eivät pidä hänestä?” Sera huokaili päätään pudistellen. Muut ihmiset olivat ihan typeriä. Nallukka nyökkäsi Seran käsien avulla kuin ajatksen hyväksyen.
”Ehkäpä Taivaanrannanmaalari on eristäytynyt jonnekin korkealle. Ehkäpä tuonne kalliolle, sehän on korkein kaikista. Sieltä hän voi rauhassa maalata taivasta. Mutta miksiköhän hän maalaa noin upeita maalauksia vain maalatakseen pian niiden päälle uudet värit?” Sera tokaisi ja tunsi syvääkin syvempää myötätuntoa maalaria kohtaan. Yksinäinen kyynel vieri poskea pitkin kimmeltäen kuin kristallisiru.
”Ja miten hän muka maalaa? Hänen täytyy osata lentää. Ehkä hän osaa muuttua linnuksi, joksikin suureksi, jotta hän pystyy kantamaan niin paljon maalia mukanaan”, hän puheli naurahtaen.
”Hänen on siis oltava kurki.”
”Hän kulkee muiden seassa ihmisenä, mutta kotonaan taivaalla hän on kurjen muodossa. Ehkä hän on niin ujo tai vaatimaton, ettei halua kenenkään kehuvan häntä”, Sera jatkoi tuumailuaan ja asetteli Nallukkaa paremmin.
Metsä peitti auringon jo puoliksi piiloon. Kurki lensi maiseman poikki. Sera vilkutti ikkunasta innoissaan.
”Taivaanrannanmaalari on tuolla!” hän hihkui ja tunsi kuplivaa riemua sisällään.
”Ehkä hän ei sittenkaan ole ujo. Ehkä hän vain haluaa muiden näkevän jotakin kaunista ja muistavan, ettei kaikki ole sittenkään niin rumaa”, Sera jutusti ja silitti Nallukan otsaa.
”Äitikin aina vain valittaa, miten kaupungin lähiöt ovat niin harmaita ja tylsiä. Mitäköhän ne lähiöt edes ovat. Eivät ne ainakaan meitä lähellä ole”, hän pöpötti ja samalla toivoi mielessään, että Taivaanrannanmaalari oli oikeasti onnellinen. Ehkä hän olikin, vaikka yksin viihtyikin.
”Ehkä kaikki eivät tykkää olla muiden seurassa. Kenties Taivaanrannanmaalari kokee yksinäisyyden mieleisekseen ja vaivaantuu ihmisten kanssa. Ehkei siihen ei ole mitään syytä. Ehkä se vain on niin”, hän tokaisi ja lipaisi huuliaan, jotka olivat kuivuneet höpöttämisestä.
Kurki oli aikoja sitten hävinnyt taivaalta, joka oli jo maalattu punaiseksi. Sera hymyili ja laski Nallukan istumaan ikkunalaudalle. Itse hän hyppäsi lattialle seisomaan ja kulki kirjoituspöytänsä ääreen. Laatikostaan hän nappasi paperia ja kynän.
Hitain, koukeroisin ja epävarmoin kirjaimin hän riipusti ja raapusti tarkkaan harkitun viestin paperille, rullasi sen tiukasti ja kävli nurkassa leijuvan heliumpallonsa luo. Nopeasti hän otti pallon narusta kiinni ja kietoi kirjeensä ympärille narua.
Pallo pomppasi riemukkaasti kohti kattoa. Vielä se saisi lentää vapaana. Sera kulki ikkunalle ja päästi pallon tuuleen. Heliumtäytteensä ansiosta pallo kirmasi kevyesti kohti taivasta kuin sen ainut tehtävä tässä maailmassa olisi lentää kauas ankeasta maasta. Sera katsoi hymy korvasta korvaan yltäen pallon kulkua. Sisällään hän tunsi rauhaa ja levollisuutta.
”Nyt Taivaanrannanmaalari tietää, ettei hän ole yksin tai tuntematon. Ehkä hän on ollutkin surullinen, kun kukaan ei huomaa häntä. Nyt hän saa lukea, että täällä on kaksi häntä arvostavaa”, Sera puhui Nallukalle ja tarkaili pallon katoamista yläilmoihin.
Pallon hävittyä näkyvistä Sera hiipi sängylleen Nallukan kanssa ja ryömi peiton alle. Onneksi äiti ei ollut kuullut hänen olleen vielä hereillä. Sera asetteli päänsä tyynylle ja sulki silmänsä.
”Hyvää yötä, Nallukka. Hyvää yötä, Taivaanrannanmaalari”, hän toivotti hyvät yöt ja vilkaisi vielä kerran ikkunaa ennen kuin sulki silmänsä uudelleen.

Kurki lensi korkealla maalaten taivaanrantaa. Hän oli elämäänsä tyytyväinen, se tuntui levollisuutena aina jokaisessa sielun sopukassa. Toki häntä välillä painoi ajatus siitä, ettei kukaan huomannut häntä tai hänen työtään.
Hiljalleen värit vaihtuivat tummempiin auringon kulkeutuessa muille maille. Taivaanrannanmaalarin oli aika lopetella työpäiväänsä. Vielä viimeistä kierrosta lentäessään hän huomasi korkealla lentävän esineen. Lähemmän tarkastelun jälkeen se osoittautui palloksi, jonka narusta roikkui paperia. Tottunein ottein maalari otti narun kiinni vapaalla jalallaan ja puhkaisi nokallaan pallon. Oli aika suunnata kohti kotia.
”Kukakohan tällaisia edes lähettelee?” maalari kysyi itseltään ääneen, vaikka epäilikin, ettei osannut vastata. Hänen olisi siis odotettava laskeutumiseensa saakka.
Hetken päästä Taivaanrannanmaalari laskeutui sulavasti maahan ja muutti muotoaan ihmiseksi. Hän näpräsi nopeasti paperikäärön vapaaksi narusta maalien tuhrimilla sormillaan ja luki viestin hymyillen mielessään. Nopeasti hymy muuttui näkyväksi ja hersyväksi, kun hän tajusi kirjainten ja sanojen puhuvan totta.
”Hyvä Taivaanrannanmaalarii. Kitos, että malaat taivasta. Se on kovin kiltiä. Täälä on kaksi, joka arvostavat tuötäsi. Älä pelkkää. Tervesin, Sera ja Nallukka”, Taivaanrannanmaalari lausui sanat niin kuin Sera ja Nallukka olivat ne kirjoittaneet. Hän painoi viestin rintaansa vasten.
Kirjeen sanat lämmittivät Taivaanrannanmaalarin mieltä vielä hänen käydessä nukkumaan. Hymyillen hän sulki silmänsä ja asettui levolle.
Unessaan hän maalasi taivaan kauniin punaiseksi.

« Takaisin tarinoihin