Taivaansini

 

jokaisella meistä on värinsä
joka heijastuu meistä
sen voi tuntea
pieninä selkäpiin väristyksinä
hauraina pahaaenteilevinä ajatuksina
hiljaisina varoituskellojen kalahduksina
turvallisina lohduttavina kuiskauksina
linnunlauluna metsän keskellä
perhosten siiveniskuina kukkaniityllä

kaiketi minä olen harmaa
jonkinlainen tummanharmaa
värittömäksi haalistunut
sormenpäissäni hento sini värjöttelee
yrittää niin kovasti olla tarttumatta muihin
jotka yrittävät minulta viedä väriäni

hän oli syvänmusta
kuin yö
mutta hänellä oli päällään ohut kultainen harso
joka päästi vain hieman lävitseen sitä
totuutta
jonka minun olisi kuulunut tietää
suojellakseni itseäni
hetken ajan hänen kosketuksensa maalasi
ihoani väreillä
mutta jokin sai minut perääntymään

rakasta itseäsi
jotta voit rakastaa muita
kaikui päässäni hänen äänellään
ja kuinka voisinkaan olla varastamatta
muiden värejä
jos itse olin pelkkä tyhjyys
joka suorastaan imi itseensä elämää
ja värejä

mutta kuinka voit rakastaa itseäsi
jos et ole koskaan saanut kokea rakkautta
sitä miltä se tuntuu
ja sitä miltä tuntuukaan, kun värit hehkuvat minusta

mutta sinä saavuit luokseni
nostit leukaani
ja annoit lahjaksi
pienen värähdyksen paremmasta
sen hennon tunteen
joka kasvoi liekiksi
raivoaksi loimuksi sydämessäni
löysit avaimen sieluuni lukittuun
tarkoin varjeltuun
löysit avaimen jonka olin itsekin hukannut

ja nyt pimeyden keskeltä
iholtani havaitsen
pieniä siruja sinisestä
jonka olit istuttanut minuun
ne purot kasvavat moneksi joeksi
ehkä en menettänytkään värejäni
ehkä ne olivat vain kadonneet tuhkan sekaan
sen tuhkan, jonka kosketuksellasi sait varisemaan pois

hehkun taivaansineä




« Takaisin runoihin